We Change and It's OK

Postaus sisältää mainoslinkkejä (affiliate) // This post contains ad links (affiliate)  

Muutos. Se on mietityttänyt viime aikoina taas paljon. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin muutoksen puute tai jopa sen vastustaminen. Kuinka usein ja kuinka paljon me tehdäänkään asioita tietyllä tapaa vain koska ollaan tehty niin aiemminkin? Kyseenalaistamatta sitä, että onko joku tietty tapa toimia tai jokin tietty ajatusmalli enää oikeasti meille se parhain tai se mitä oikeasti haluamme tehdä tai miten oikeasti ajattelemme? 

Change. That's what I've been thinking about a lot lately. And the lack of change to be more precise, even the resistance of it. How often we do certain things in a certain way just because that's what we've always done? Without questioning if a way to act or a thought pattern actually is the most beneficial for us anymore, or what we actually want to do or how we really think? 

BikBok blazer (second hand, similar) // Cellbes shirt (PR gift, similar) // Swedish Stockings shorts (PR gift, similar) // H&M cap (here) // Ecco shoes (PR gift, here) 

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka niinkin yksinkertainen ja pieni juttu kuin vaatteet ja pukeutuminen. Mä oon aina ollut se farkkutyttö, bleisereiden rakastaja ja neutraaleihin business casual -lookeihin pukeutuja. Ja tietyllä tapaa oon ehkä pitänyt farkuista, bleisereistä ja neutraalista business casual -tyylistä vähän liiankin tiukkaan kiinni, koska ne on olleet ne mun jutut. Vähän kuin osa mun brändiä. Ja älkää missään nimessä käsittäkö väärin, rakastan noita kaikkia palavasti edelleen, mutta erityisesti tämän kevään aikana oon havahtunut siihen, että oon tosiaan pitänyt vanhoista hyviksi todetuista pukeutumistyyleistäni kiinni ehkä vähän liiankin tiukasti. Puhun itse aina sen puolesta, että jokainen saa pukeutua juuri tasan niin kuin itsestä tuntuu hyvältä ja että muodissa ja pukeutumisessa yksi parhaista jutuista on nimenomaan se, että yhtenä päivänä päällä voi olla jotakin yhtä tyylisuuntaa edustava kokonaisuus ja seuraavana taas jotain ihan vastakkaista. Maanantaina voi ihan hyvin sipsutella menemään kynähameessa ja korkkareissa, ja tiistaina puolestaan vetää jalkaan leggingsit ja lenkkarit. Ja molemmat on ihan ok, ja ne voi silti molemmat olla just tasan sua. Mä voin edelleen rakastaa beigeä ja valkoista, mutta silti vetää päälle myös vaaleanpunaisen bleiserin ja tuntea oloni ihan yhtä hyväksi, itsevarmaksi ja voimakkaaksi kuin beigen sävyissäkin.

Let's take a simple and little thing such as fashion and clothing for example. I've always been the denim girl, the blazer lover and the one you can spot wearing neutral business casual looks. And maybe in a way I've been holding on to those jeans, blazers and neutral business casual style a little too tight, as they have been 'my things'. And don't get me wrong, I still absolutely adore all of those things, but especially this spring I've woken up to the fact that maybe I really have been sticking to my usuals a little too keenly. I'm an advocate for everyone dressing exactly as they please and that one of the best things about fashion and style is that one day you can put on something and the next day something totally different. You can wear a pencil skirt with heels on Monday and a pair of leggings and trainers on Tuesday. And they're both equally ok, and they can still both be 'you'. I can still love my beiges and whites, but also put on a pink blazer and feel just as good, confident and powerful as I do wearing beige tones. 

Ja kyllä, koko tämä muutoksen ajatteleminen lähti liikkeelle siitä kun huomasin ihastuvani koko ajan vain enemmän ja enemmän pastellisävyisiin vaatteisiin. Mutta siitä se ajatus lähti laajentumaan muillekin elämän osa-alueille. Totta kai on myös asioita, jotka on ihan hyväkin tehdä niin kuin aina ennenkin sen kummemmin toimintatapoja kyseenalaistamatta. Esimerkiksi hampaiden pesu aamuin ja illoin sekä suihkussa käynti on asioita jotka suosittelen että kaikki pitää mukana siellä omissa toimintamalleissa ihan jo omankin mukavuuden vuoksi. 

Yksi muutos, jonka olen huomannut omassa elämässäni erityisesti tänä keväänä on balanssi oman ajan ja ns. sosiaalisen ajan välillä. Olen pitänyt tiukasti kiinni siitä ajatuksesta, että "viihdyn ja pärjään hyvin yksin ja kaipaan enemmän aikaa yksin kuin muiden seurassa." Toki pandemialla on varmasti oma vaikutuksensa, mutta erityisesti tänä keväänä olen kaivannut muiden ihmisten seuraa enemmän kuin koskaan aiemmin. Tietyllä tapaa on ollut jopa aika vaikeaa hyväksyä tämä muutos, oon kuitenkin 10 vuoden ajan todistellut sekä itselleni ja muille että on ihan okei tarvita enemmän omaa aikaa kuin monet muut ihmiset ympärillä. Erityisesti lukio- ja opiskeluaikana podin huonommuuden tunnetta ja huonoa omatuntoa siitä, etten ollut yhtä ulospäin suuntautunut kuin monet muut, en viihtynyt isoissa porukoissa tai bileissä, ja koin uusien ihmisten tapaamisen ja sosiaaliset tilanteet usein jopa ahdistavina. Voitte siis kuvitella, että omakin fiilis on hyvin hämmentynyt kun yhtäkkiä huomaakin toivovansa että jossain olisi kunnon megabileet. En tosiaan osaa sanoa, kuinka suuri osa tästä muutoksesta johtuu pandemian aiheuttamista rajoituksista (koska ainahan sitä haluaa juuri sitä mitä ei voi saada), ja kuinka suuri osa puolestaan on ihan vain luonnollista muutosta omassa elämässä ja ehkä tietynlaista kasvua ja kypsymistäkin. 

And yes, this whole thought process around change initiated from me noticing that I'm slowly falling more and more for pastel tones. But from there the thoughts quickly expanded and I started to consider other aspects of my life too. Of course there are also things that you probably should keep on doing just out of habit and as you have always done, for example brushing your teeth twice a day or showering are activities that I don't recommend you to start questioning. For the sake of your own comfort to begin with. 

One change I've noticed in my personal life this spring is the balance between my own alone time and social time. I've been really holding on to the idea that 'I manage on my own and need more time alone than with other people'. Of course the pandemic probably plays a role in this too, but especially this spring I've been longing for the company of other people more than ever before. And in a way it's been quite difficult for me to accept this change as I spent the last 10 years or so telling myself as much as to other people that it's ok to need more time alone than most people around me. Especially during my high school and university years I felt inferior because I wasn't as social as many others, I didn't enjoy big groups of people or parties, and I often felt anxious about meeting new people. So you can imagine just how confused I feel myself that after all these years I suddenly notice myself hoping for a huge party. As said, I don't know how much of this can be put down to the pandemic and the restrictions (because you always want what you can't have right?), and how much is the result of a natural change in the life and maybe even a certain kind of growing up and maturing. 

Huh, melkoista ajatuksenvirtaa muutoksesta ihan erilaisiin aiheisiin liittyen, mutta tällaisia ajatuksia on viime aikoina tosiaan pyörinyt mielessä täällä päässä. Rohkaisenkin jokaista ottamaan pienen hetken ja tarkastelemaan omaa elämää ja ajatus- ja käytösmalleja siitä näkökulmasta, että onko ne oikeasti enää relevantteja vai onko ne nimenomaan sitä "no mutta kun näin asiat on aina olleet" -kategoriaa. Niin mäkin aion. 

Quite a ramble about change regarding completely different topics, but these are the things that have been running in my head lately. I encourage all of you to take a little moment and view your own life, your thought patterns, actions and habits from the viewpoint of whether they are relevant to your current life anymore, or whether they are exactly that 'well this is how it's always been' category. That's exactly what I'm going to do too. 

Find Me:

Bloglovin, Instagram, Facebook, Twitter, Pinterest, YouTube, theblogjungle, blogit.fi

One Year Later

Postaus sisältää mainoslinkkejä (affiliate) // This post contains ad links (affiliate) 

Enpä olisi vuosi sitten karanteenisynttäreitä viettäessäni uskonut että nyt, melkein täsmälleen vuosi myöhemmin, ollaan jälleen ja edelleen samassa tilanteessa. Mutta eihän meistä varmasti kukaan osannut kuvitella, että pandemia kestää näin kauan. Ja että vielä näin vuodenkaan päästä kukaan ei ihan oikeasti osaa sanoa, milloin tämä kaikki päättyy. Mikä on rokotusten tilanne? Tuleeko uusia variaatioita? Missä ja milloin niitä tulee? Milloin tästä tilanteesta uskaltaisi edes kuvitella pääsevän eroon? 

When celebrating my quarantine birthday almost exactly a year ago, I would never have imagined that now, a year later, we're basically still and again in the same situation. But I'm sure none of us could have imagined that the pandemic lasts this long. And that now, after the crazy crazy year, nobody is still able to say for certain when will this all end. What's the situation with the vaccines? Will there be new variants? Where and when will those surface? When can you even dream about this whole situation to be over? 

Bubbleroom dress (gifted, similar, on sale) // H&M vest (similar) // Upcycle with Jing necklace (PR gift)

Olen nyt ollut Suomessa noin vuoden, mikä tarkoittaa siis juurikin sitä että tämän saakelin pandemian kanssa ollaan eletty nyt yli 12 pitkää kuukautta. Ja nyt muuten ihan rehellisesti sanottuna väsyttää. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet henkisesti jotenkin ihan erityisen raskaat, juuri sen takia että tälle kaikelle ei vaan näytä olevan loppua. Lähipiirissä virusta on ollut useammalla, mutta itse olen onneksi siltä välttynyt. Pitkään vältyin myös koronatestiltä, mutta viime viikolla Koronavilkku välähti ja sen myötä tuli ohje käydä testissä vaikka oireeton olenkin. Ja on myönnettävä, että kyllä mua jännitti odottaa tekstiviestiä testin tuloksesta. Ei niinkään koronan itsensä takia, vaan sen takia että olenko mahdollisesti oireettomana voinut tietämättäni tartuttaa muita vaikka kontaktit onkin vedetty minimiin. 

I've now been in Finland for pretty much a year, which means that this freaking pandemic has been circling round and round for over 12 months too. And I'm not going to lie, I am exhausted. Especially the past couple of weeks have been mentally really really tough, the reason being that there just seems to be no end to this all. Some of my loved ones have had the virus but personally I've been lucky and managed to avoid it. I was able to avoid going to the test for a long time too, and it was only last week when I got a notification from my tracking app telling me that I might have been exposed to the virus and should go get tested even though I had no symptoms. And truth be told, it was a very nerve wracking 18 hours or so waiting for the text message to see whether I had the virus or not. Not really because of corona per se, but because of the possibility that I might have symptomlessly been exposing others even though my contacts are very minimal at the moment. 

Testin tulos oli onneksi kuitenkin negatiivinen ja säikähdyksellä selvittiin, mutta kyllä se pisti ajattelemaan. Viime vappuna puhuttiin kuinka "jaksetaan nyt olla kotona, niin ensi vuonna juhlitaan sitten kunnolla", mutta en tiedä uskaltaako tässä tänäkään vuonna suunnitella mitään vappujuhlintaa. En ole koskaan ollut mikään bilehile tai viihtynyt baareissa tai suurissa porukoissa, mutta kyllä tämä koko tilanne alkaa ihan todella kaivaa myös yksikseen viihtyvää. Zoomit tulee korvista ulos, menee helposti kokonainen päivä niin ettei sano mitään kenellekään ja tuntuu että koko ajan ja kaikkialla pitää olla todella varuillaan. Onhan maski, onhan kädet desinfioitu, onhan kahden metrin turvaväli. 

Luckily the test came out negative, but it did make me think about all of this more again. 1st of May is a traditional celebration here in Finland and I remember how last year we were all saying "let's stay at home now so we can really celebrate next year", but I'm not sure whether it'a a good idea to plan anything for the 1st of May this year either. I've never been a party girl or enjoyed clubs or big groups of people, but this never ending situation really starts to get to alone-time-loving people like myself too. I'm tired of the constant Zooms, there can easily be a day when I don't say a word out loud, and it feels like wherever you go you just need to be super super careful all of the time. Making sure you have your mask, making sure you've sanitised your hands, making sure you're not standing closer than 2 metres from other people. 

On vaikeaa inspiroitua tai motivoitua oikeastaan mistään. Tosin väitän että tämä ihan liian pitkään kestänyt talvi ja lumentulo on suurempi syy inspiraation ja motivaation puutteeseen kuin pandemia. Haluan pitää tämän blogin suurimmaksi osaksi iloisena, innostavana ja inspiroivana paikkana ja siten tarjota sekä teille että itselleni edes hetkeksi pienen pakopaikan ja jotakin muuta ajateltavaa kuin se hiton virus. Mutta tänään piti saada vähän kirjoitettua ja purettua tunteita auki, ja samalla osoittaa teillekin että vaikka se ei siltä näyttäisikään niin kyllä täälläkin kamppaillaan ihan niiden samojen fiilisten ja taisteluväsymyksen kanssa. 

Tsemppiä ja virtuaalihaleja ruutujen sinne puolelle, kiitos kun olette! 

It is difficult to be inspired by or find motivation for almost anything. The lack of inspiration and motivation is more likely to be because of the never ending winter and snow than the pandemic though. For the most part I want to keep this blog, my little corner of the internet, as a positive and inspiring place which provides a little escape and something else to think about than the virus for you guys as well as for myself. But today I needed to get some thoughts out of my head, and also let you know that even though it might not seem like it on the outside, I'm battling with the same feelings and pandemic combat fatigue as most people. 

Sending you all lots of love and virtual hugs, thank you for being there! 

Find Me:

Bloglovin, Instagram, Facebook, Twitter, Pinterest, theblogjungle, blogit.fi

10 Love and Friendship Facts About Me

Oikein ihanaa ystävänpäivää sinne ruutujen toiselle puolelle! Tämän rakkautta ja ystävyyttä juhlistavan päivän kunniaksi tänään jaan muutamia rakkauteen ja ystävyyteen liittyviä faktoja itsestäni ❤️ Olisi ihana kuulla, samaistutteko te mihinkään näistä?

Happy Valentine's Day everyone! In order to celebrate this day that's all about love (and also friendship here in Finland) today I want to share some love and friendship related facts about me ❤️  I'd love to know, do you recognise yourself in any of these? 

1. Olen pohjimmiltani romantikko, mutta en ole koskaan seurustellut. Siitä muuten kirjoittelin pari vuotta sitten ystävänpäivänä tässä postauksessa, joka on yksi blogini suosituimmista.

2. Ainoa hieman pidempi, jollain tapaa suhdetta muistuttava juttuni alkoi Helsinki-Vantaan lentokentällä täysin randomista kohtaamisesta, kun olin vieläpä itse töissä. 

3. Mulla oli lapsena mielikuvitusystävä Piia, jonka kanssa käytiin usein Piian mummulla Lappeenrannassa :D

4. Nykyään mulla on onneksi ihania ihan oikeita ystäviä, ja Piian ja mun tiet ovat eronneet jo vuosia sitten.

1. Deep down I'm a romantic, but I've never been in a relationship. I actually wrote about it in this post a couple of years ago, and it is still one of my most read blogposts. 

2. So far the only thing I've had that even remotely resembled a relationship started at Helsinki-Vantaa airport from a totally random acquaintance that happened when I was working.

3. As a child I had an imaginary friend called Piia, and we often travelled to Lappeenranta (city in Finland) together because that's where Piia's grandma lived :D 

4. Nowadays I'm very lucky to have amazing actual friends, and Piia and I went our separate ways years ago.

5. Mulla on muutama eri pienempi ystäväporukka: lapsuudenystävät, somen kautta elämään tulleet ystävät, työkaverit, ja opintojen kautta tulleet ystävät.

6. Suhdettani Tinderiin voisi kuvailla vähintäänkin on/offiksi. Käytän sitä aktiivisemmin aina muutaman viikon ehkä puolen vuoden välein, ja sitten se taas jää pitkäksi aikaa.

7. Olen kadottanut treffeillä sormuksen, jonka isäni antoi äidilleni kun synnyin. Harmittaa vieläkin, sillä sormuksella oli tunnearvoa meille kaikille. 

5. I've got a few different, smaller group of friends: my childhood friends, the friends I've gotten through social media, my colleagues and friends from uni. 

6. I have a real on/off relationship with Tinder. My activity on there goes in phases where I use it for a few weeks every six months or so and then forget all about it for months again.

7. Once when I was on a date, I lost a ring my dad gave to my mum when I was born. I'm still bummed about it because the ring obviously held sentimental value to all of us.

8. Vaikka olenkin pohjimmiltani romantikko, niin tälläkin hetkellä viihdyn kuitenkin hyvin yksin. Odotan mielummin sitä tyyppiä, jonka kanssa ihan oikeasti haluan olla. 

9. En kuitenkaan kiellä, ettenkö myös haaveilisi parisuhteesta. Mutta tällä hetkellä tosiaan viihdyn loistavasti omassa elämässäni ja arjessani sinkkuna. 

10. Mitä ystävyyteen tulee, filosofiani on "laatu korvaa määrän".

8. Even though I am a romantic deep down, right now I'm happy just being on my own. I rather wait for the guy I actually want to be with. 

9. However, I do not deny that I dream about a relationship. But as said, in the big picture I'm currently more than happy living my life as a single. 

10. When it comes to friendship, my philosophy is 'quality over quantity'. 

Find Me:

Bloglovin, Instagram, Facebook, Twitter, Pinterest, theblogjungle, blogit.fi

How My Instagram Behaviour Has Changed

Postaus sisältää mainoslinkkejä (affiliate) // This post contains ad links (affiliate)

Havahduin tässä yhtenä päivänä siihen, kuinka paljon mun Instagram-käyttäytyminen on aikojen saatossa muuttunut. Instagram itse asiassa viettää tänä vuonna 10-vuotissynttäreitään, eli ei mikään ihme että käytän Instagramia nykyään hyvin eri tavalla kuin vuosikymmen sitten kun Instagram lanseerattiin ja itsekin ensimmäisen kuvani sinne latasin.

I recently realised, that my Instagram behaviour has changed quite significantly over the years. Instagram celebrates its 10th birthday this year, so no wonder I use the app in a very different way than I did a decade ago after I published my first photo on the app. 

Totta kai se, että teen Instagramia nykyään ihan eri 'profiililla' kuin vuonna 2012 vaikuttaa asiaan, samoin kuin kaikkien näiden kymmenen vuoden aikana Instagramin itse tekemät ah niin ihanat ja ikuista keskustelua herättävät muutokset algoritmiin ja uusien ominaisuuksien lanseeraus. Mutta muuttuneen käyttötarkoituksen, algoritmien ja uusien ominaisuuksien sijaan tarkoitan pikemminkin sitä, kuinka tapani käyttää Instagramia on muuttunut. Tai ehkä itse asiassa koko suhtautumiseni kyseistä appia kohtaan. 

Of course the fact that nowadays my Instagram 'profile' is very different than back in 2012 plays a big role in how my behaviour has changed. As well as all the always so lovely and conversation evoking algorithm changes and new features that Instagram has introduced over these ten years. However, instead of the change in the reason for me to use Instagram, the changing algorithms and new features, what I mean with my changed Instagram behaviour is that the way I use the app has changed. Or maybe my whole attitude towards it to be honest. 

H&M trench (here) // H&M knitted vest (similar) // Topshop blazer (similar) // Gap jeans (similar) // H&M hat (similar) // Jana Shoes sneakers (gifted for an Instagram campaign, similar here) 

Shop the look

Kuinka tapani olla vuorovaikutuksessa on muuttunut?

Pähkinänkuoressa voisi sanoa, että suhtautumiseni Instagramiin on viime aikoina muuttunut huomattavasti rennomaksi. Kyllä, julkaisen feediin ja storyyn edelleen oikeastaan päivittäin, mutta siinä missä ennen päivittäinen julkaiseminen aiheutti välillä aikamoista stressiä, niin nykyään se tulee luonnostaan ja ilman sen kummempia ponnisteluja. Tavallaan olen myös sisäistänyt sen ajatuksen, että jos joku päivä ei tulekaan postattua mitään, niin sekään ei haittaa.

Aiemmin koin myös stressiä kommentoinnista ja kaikenlaisesta muustakin muiden käyttäjien kanssa vuorovaikutuksessa olemisesta. Totta kai se vuorovaikutus on mulle edelleen tärkeää, oikeastaan parasta koko Instagramissa, mutta olen päässyt eroon siitä ajatuksesta, että jos mä julkaisen kuvan nyt niin mun on myös pakko pakko pakko kommentoida ja tykkäillä ja viettää aikaa Instagramissa vähintään XXX aikaa kuvan julkaisun yhteydessä. Vielä kesällä mulla oli aikaa roikkua Instassa vaikka all day every day, mutta nykyään työt ja arki ylipäätään vie päivistä suurimman osan ajasta. Ja tämän syksyn aikana olen todellakin huomannut sen, että kyllä se Instagram siellä odottaa, ja kuvia ehtii tykkäillä ja kommentoida, ja kommentteihin vastata myöhemminkin. 

How I've changed how I interact and engage? 

Frankly, I'd say that recently my attitude towards Instagram has become way more relaxed. Yes, I still publish feed posts and stories pretty much on a daily basis. But instead of feeling stressed about having to post daily, which was my situation not too long ago, now it becomes naturally and doesn't require any significant effort. In a way I've also assimilated the thought that if there is a day that I don't post anything, that's okay too. 

Commenting, interacting and engaging in general was also something that I used to feel stressed and pressured about. Obviously interaction and engagement is still important to me, actually my favourite thing about the whole app, but I've shed the thought that if I post now then I absolutely have to spend XXX amount of time commenting, liking and engaging too. It was as recently as last summer when I could spend all day everyday on Instagram because I simply had the time, but now work and life in general take up most of my days. And this autumn I've definitely realised that Instagram does wait and the app is still there later on when I have more time to like and comment, as well as reply to the comments on my own posts. 

Kuinka sisältöjen kulutukseni on muuttunut?

Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut siinä, kuinka paljon itse kulutan sisältöjä Instagramissa. Aiemmin halusin aina sovelluksen avatessani skrollata läpi kaikki uudet kuvat ja katsoa kaikki storyt. Varmaan sanomattakin selvää, että tähän kului aivan älyttömästi aikaa. Nyt en edes muista, milloin viimeksi olisin oikeasti katsonut koko story-rivin läpi. Tai ihan oikeasti nähnyt kaikki ne feed-julkaisut, jotka seuraamani tilit ovat päivittäneet sitten edellisestä kerrasta kun avasin sovelluksen (toki tässä kohtaa mun on myös ihan pakko syyttää vähän sitä algoritmiakin...). Tällä hetkellä mun Instagram-fokus on siis paljon enemmän omassa tekemisessä, kuin muiden sisältöjen kuluttamisessa. 

How the way I consume content has changed? 

However, the biggest change has happened in the way I consume other users' content on Instagram. I used to always to scroll through all of the new posts and watch all of the stories whenever I opened the app. I'm sure it goes without saying that it took a huge amount of time. Now I can't even remember the last time I watched through the whole row of stories. Or actually saw all of the feed posts that the people I follow had published since the previous time I opened the app (okay, here I partially just have to blame the algorithm too...). So right now my Instagram focus is a lot more on doing my own thing, rather than consuming content from other people. 

Photography by Aada K., editing by Pinja K.

Kuinka oma sisältöni on muuttunut?

Tosiaan, kuten postauksen alussakin totesin, on suhtautumiseni Instagramiin nykyään paljon rennompaa - niin käytön kuin julkaisemani sisällönkin suhteen. Rakastan edelleen julkaista kunnon kameralla kuvattuja asuja ja harkitumpaakin materiaalia, mutta ihan yhtä lailla tykkään silloin tällöin julkaista rennomman puhelimella napatun räpsyn. Ja sellaista materiaalia tykkään itsekin kaikkein mieluiten katsoa. Olen myös melkein kokonaan lopettanut filttereiden käytön storyissa, erityisesti jos näyn niissä itse. Vielä kesällä mulla oli käytössä monia eri ihoa tasoittavia tai silmiä kirkastavia story-filttereitä, mutta kesän lopulla aloin havahtua siihen, kuinka paljon nekin oikeasti muuttavat ulkonäköä epäaitoon suuntaan. Ihossani on virheitä, eikä se todellakaan ole kauniin tasaisen hehkuva vaikka kuinka haluaisin, joten miksi siis teeskentelisin muuta? 

Näiden muutosten ansiosta myös nautin Instagramin käytöstä taas paljon paljon enemmän, koska siitä on tullut stressitöntä ja rennompaa. Elämässä on stressiä ihan tarpeeksi muutenkin, eli ei siihen enää tarvita sovelluksia ja algoritmejä lisäksi. 

How my own content has changed? 

As I said at the beginning of this post, my attitude towards Instagram is now a lot more relaxed - both when it comes to using the app as well as what I post on there. I still love to publish outfit photos and more stylised content photographed with a proper camera, but I also love to share a quick iPhone snap here and there. And that's the kind of content I enjoy the most too. I've also pretty much completely stopped using filters on stories, especially if I feature in them myself. I had all kinds of skin smoothing and eye brightening filters in use last summer, but then I started to realise just how much those actually change how I look towards unnatural and unrealistic direction. My skin is not perfect and beautifully smooth and glowing no matter how much I wanted it to be, so why would I pretend anything else?

With these changes I now enjoy using Instagram a lot more again, because the stress and pressure is not there anymore. We've got enough stress in our lives already, so we don't need apps and algorithms to add on to that. 

 Find Me:

Bloglovin, Instagram, Facebook, Twitter, Pinterest, theblogjungle, blogit.fi

Fear of Failure & Impostor Syndrome

Postaus sisältää mainoslinkkejä (affiliate) // This post contains ad links (affiliate)

Tästä aiheesta oon puhunut aiemminkin, mutta viime viikolla nämä ajatukset ja fiilikset nousivat taas pintaan ja siksi halusin ottaa aiheen uudelleen esille täällä blogissakin. Kuten otsikostakin voi jo päätellä, viime viikolla mun tunteiden ja ajatusten kirjoon kuului vahvasti epäonnistumisen pelko ja huijarisyndrooma. 

I've talked about this topic before, but last week these thoughts and feelings surfaced again, and so I wanted to address the topic here on the blog again too. And as you can tell by the title of this blogpost, last week the thoughts and feelings I had were majorly relating to fear of failure and impostor syndrome. 

Itsellä se epäonnistumisen pelko ja huijarisyndrooman tunteet linkittyy vahvasti myös turhautumiseen. Turhautumiseen siihen, kun on jonkun uuden asian äärellä tai tekee jotakin ensimmäistä kertaa, eikä kaikki suju ihan niin kuin itse haluaisi tai varsinaisesti suunnitelmien mukaan. Miksi se onkin välillä niin vaikeaa ottaa uudet asiat ja pienet takaiskut, ja ehkä epäonnistumisetkin, mahdollisuutena oppia? Koska kyllähän kaikki sen tietää, että virheistä oppii. Ehkä se on se, kun asiaa tarkastelee itse niin läheltä ja kuitenkin haluaa sen onnistuvan, että on vaikea hyväksyä sitä että takaiskuja voi tulla. Ja varmasti tuleekin jos käsillä on jotain uutta ja entuudestaan tuntematonta. Epäonnistumisen pelon kanssa on kuitenkin hyvä oppia myös elämään, koska silloin kun kyse ei ole elämästä ja kuolemasta, tai mistään muustakaan oikeasti vakavasta, niin mikä loppujen lopuksi on pahinta mitä voi tapahtua? Tiedän, että tässä on mulle sellainen henkilökohtaisen kasvun ja kehityksen paikka. Olla lannistumatta ja turhautumatta jos en heti osaakaan jotakin, ja jatkaa hyvällä tsempillä eteenpäin epäonnistumisen pelosta huolimatta. Koska vaikka ensimmäisellä kerralla menisikin vähän metsään, niin seuraavalla kerralla tietää ja osaa varmasti jo paremmin. 

Personally my fear of failure and impostor syndrome feelings also relate to frustration. Frustration about being faced with something new, or doing something for the first time, and things not going exactly as you want or how you planned. Why oh why is it sometimes so difficult to think about those new things and small setbacks, and maybe the failures too, as opportunities to learn? Because everyone knows that you learn from your mistakes. Maybe it's about the fact that you are so close to whatever it is that you're working on or involved in and want to succeed so badly, that it's difficult to accept the fact that there might be failures and setbacks along the road. And there probably will be if you're doing something for the first time and don't have any previous experience of it. But it's good to learn to live with the uncertainty and fear of failure, because when the matter is not about life and death, or anything else actually super severe, what's really the worst that can happen? I know that this is an area for self development and learning for myself. To not get frustrated and down if I don't instantly know how to do something, and keep on going with my head held high despite the fear of failing. Because even if the first time isn't exactly a huge success, then next time you know better already. 

H&M blazer (similar) // Samsoe & Samsoe turtleneck (similar) // Zara trousers (similar) // Steve Madden boots (similar) // Marimekko bag (here)

Shop the Look

Toinen henkilökohtaisen kasvun ja kehityksen paikka itselle on yhä edelleen se huijarisyndroomasta eroon pääseminen. Sekin vain on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Ja tietty linkittyy myös tuohon epäonnistumisen pelkoon, ja erityisesti juuri niihin tilanteisiin kun tuleekin jotain takapakkia tai asiat ei mene suunnitelmien mukaan. Jotenkin se omaan tietotaitoon ja kykyihin luottaminen ja uskominen vaan on edelleen välillä todella vaikeaa, ja vaikka ajatuksen tasolla tiedostaisikin että oikeasti tietää ja osaa asiansa (ja siitä olisi ihan konkreettista näyttöäkin!), niin kas kummaa kun taas jonkun uuden asian äärellä epäilykset nousee pintaan. Hyvänä esimerkkinä tästä on pitämäni vaikuttajamarkkinointiluento tällä viikolla. Jotenkin kun omista opinnoista on oikeasti vasta niin vähän aikaa, niin ennen luentoa oli vähän sellaiset fiilikset että "minä? luennoimassa? eihän mulla nyt ole tarpeeksi annettavaa ja opetettavaa". Mutta kun ihan oikeasti ajattelin asiaa järjellä, niin mähän kirjotin mun koko lopputyön vaikuttajamarkkinoinnista, olen seurannut alaa jo vuosia, ja ehkä juuri sen takia että omista opinnoista on niin vähän aikaa osaan myös räätälöidä luennosta kiinnostavan ja hyödyllisen myös opiskelijoiden näkökulmasta. Ja niinhän siinä kävi, että kun pääsin vauhtiin niin aika kuluikin super nopeasti ja yhtäkkiä tunnin pituinen luento olikin jo ohi. Sain myös opiskelijoilta todella ihanaa palautetta, mikä puolestaan vahvisti omaa itseluottamustani ja vakuutti siitä, että kyllä multakin löytyy jo sitä tietotaitoa eteenpäin jaettavaksi. 

Another area for personal development and learning for myself is ditching the impostor syndrome. But that's also something that's so much easier said than done. And it obviously relates back to that fear of failure too, and especially to those situations when there are those setbacks and things don't go according to plan. Somehow it is still just so difficult for me to believe in myself, my skills and abilities. And even if I technically and rationally realise that I do know my things (and even have something to prove that with!), then the minute I'm faced with a new challenge the doubts come back again. A very good and recent example of this is the influencer marketing lecture I gave this week. Because it really is such a short time since I was a student, my feeling before the lecture were along the lines of "me? giving a lecture? how could I possibly have enough to give and teach." But then I started to think rationally, and reminded myself that I did my whole dissertation on influencer marketing and have been following the industry for years. And the fact that it really is such a short amount of time since I was a student was probably just an advantage as I could tailor the lecture to be interesting, inspiring and informative from the student's perspective. And when it was actually time for me to give that lecture, time just flew by and suddenly the hour was already coming to an end. I also received some really lovely feedback from the students, and that definitely increased my self confidence and reassured me of the fact that yes, I do in fact have enough knowledge to share and teach to others. 

Photography by Aada K., editing by Pinja K.

Tähän loppuun voisikin todeta, että näiden fiilisten oppi oli "feel the fear and do it anyway". Olisi ihanaa kuulla teidän ajatuksia tästä, samaistuuko kukaan mun fiiliksiin? 

To sum things up, what these feelings and thoughts taught me again is to 'feel to fear and do it anyway'. I'd love to hear your thoughts on this, can anyone relate to these feelings?

Find Me:

Bloglovin, Instagram, Facebook, Twitter, Pinterest, YouTube, theblogjungle, blogit.fi

Letter to Summer 2020 & I Need a Break

Niin se vaan on pikku hiljaa aika sanoa heipat tällekin kesälle. Aloitan tänään vuoden loppuun asti kestävän työharjoittelun, mikä jotenkin konkreettisesti merkitsee mulle syksyn alkamista. Tänään onkin siis hyvä katsoa hieman taaksepäin kuluneeseen kesään 2020, minkä päätin tehdä kirjoittamalla kesälle kirjeen. Selaamalla alemmas pääset siis fiilistelemään mun kesäviikkoja! 

And so it's slowly getting to the stage when it's time to say goodbye to yet another summer. Today marks the start of my internship that lasts until the end of this year, and somehow that is a concrete point for me when this summer turns into autumn. And therefore today I'm looking and reflecting back to the summer that passed, and below you can read the letter I wrote to summer 2020 and thereby reminisce these past few weeks and months with me!

Kesä 2020. Olit erilainen kuin ehkäpä kukaan osasi ennestään odottaa, etkä tosiaan mennyt niin kuin olin itse mielessäni suunnitellut. Viikkoihin ja kuukausiin mahtui niin hyviä kuin huonojakin hetkiä, onneksi kuitenkin suurimmaksi osaksi niitä hyviä. Sun piti olla se "paras kesä ikinä" kun saisin painaa valmistujaishatun päähäni, juhlia yhteistä taivalta opiskelukavereiden kanssa, ja sanoa rauhassa heipat Skotlannille ja kaikille neljän Glasgow-vuoden aikana elämääni tulleille ihmisille ennen kuin muuttaisin takaisin Suomeen, asettuisin Helsinkiin ja alkaisin rakentaa omaa uutta elämää täällä. 

Summer 2020. You were different than probably anyone would have been able to predict, and you certainly didn't go like I had planned and visioned in my head. In the weeks and months that passed, there were lots of good moments, but quite a lot of bad moments too. Luckily, most of them were those good ones. You were supposed to be that 'best summer ever', when I would finally get to put the graduation cap on and celebrate finishing university together with my uni friends. You were supposed to be the summer when I would have a good amount of time to say goodbye to Scotland and the amazing people I got the chance to meet during my 4 years in Glasgow before coming back to Helsinki and settling here, starting to build my new life. 

Kuvitelmissani ja suunnitelmissani en myöskään olisi joutunut kokemaan koko alkukesän kestänyttä järkyttävää työnhakustressiä ja painetta. Monta viikkoa kului CV:tä hioen, hakemuksia kirjoittaen, sähköposteja laittaen, perään soittaen, työpaikkailmoituksia selaten ja kerta toisensa jälkeen pettyen jälleen yhteen "valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" -viestiin. Pettymysten joukkoon mahtui kuitenkin myös valon pilkahduksia, ja loppujen lopuksi kaikki tuntuikin menevän juuri niin kuin pitikin ja tänään pääsen aloittamaan harjoittelun siinä paikassa, jota halusin kaikkein eniten. 

In my vision I also didn't plan spending the first part of the summer under a huge amount of job search stress. I spent many weeks perfecting my CV, writing applications and cover letters, emailing, calling, browsing job adverts and getting a disappointing 'unfortunately we didn't choose you' email after another. However, there were also glimpses of light in the job search darkness, and ultimately everything went just how it was supposed to, and today I get to start the internship that was my ultimate number one. 

Mutta vaikka asiat ei menneetkään ihan kaikkien suunnitelmien mukaan, enkä voi kutsua sinua siksi parhaimmaksi kesäksi ikinä, niin näihin viikkoihin ja kuukausiin on kuitenkin mahtunut myös todella paljon ihania hetkiä, naurua, iloa ja huolettomuuttakin. Vaikka valmistujaisseremoniaa ei ollut, sain silti juhlia valmistumista yhdessä läheisimpien ystävien ja sukulaisten kanssa kotona. Vietin ihania hetkiä ystävien kanssa niin kaupungissa kuin rauhallisissa mökkimaisemissakin, kävin pitkästä aikaa Suomenlinnassa, vietin juhannusta 'maaseudun rauhassa' Espoon puolella, nautin kesäisestä Helsingistä, ja opettelin yksin asumista välillä saunaa muistuttavassa omassa uudessa kodissa. Tein päiväreissuja niin Tampereelle, Turkuun, Hankoon kuin Tallinnaankin, ja vanhojen tuttujen lisäksi tapasin myös uusia ihmisiä. 

But although things didn't go quite as planned, and I can't call you that best summer ever, there were also many lovely moments, laughter, joy and carefreeness even. I might not have had a graduation ceremony, but I got to celebrate together with my closest friends and relatives at home. I spent many a great moment with friends, both in the city as well as in a serene summer cottage landscape. I visited Suomenlinna (a sea fortress) for the first time in a long long time, spent the Midsummer on the 'countryside' in Espoo, enjoyed the amazing and always so beautiful Helsinki summer, and learned to live alone in a flat that occasionally resembled more of a sauna than an actual space to live in. I did day trips to Tampere, Turku, Hanko as well as Tallinn, and alongside meeting and catching up with old friends I also met new people. 

Photography by Anu L., editing by Pinja K.

Blogiin ja Instagramiin yritin panostaa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Käytännössä kun arjessa ei ollut juurikaan muuta sisältöä, oli aikaa, halua ja jaksamista työskennellä omien kanavien parissa enemmän. Nyt kuitenkin huomaan, että sekin on omalla tavallaan vaatinut veronsa, vaikka tästä hommasta ihan hurjasti tykkäänkin. Olen kirjoittanut blogia aktiivisesti ja säännöllisesti kolme kertaa viikossa nyt jo monta monta vuotta, ja pidin samaa tahtia yllä myös koko opintojen ajan. Ja alkukesän työnhaku-jakson. Blogin lisäksi Instagram on päivittynyt myös tiuhaa tahtia, vielä tiuhempaa kuin blogi. On sanomattakin selvää, että kumpaakaan en jaksaisi yhtä aktiivisesti ja tavoitteellisesti ellen ihan oikeasti nauttisi tästä super paljon. Nyt kuitenkin uuden arjen alkaessa olen tullut siihen tulokseen, että tarvitsen blogista ehkä pientä breikkiä. Haluan rauhassa katsoa miten työkuviot lähtevät sujumaan, ja mihin sitten riittää aikaa ja energiaa sen lisäksi. En missään nimessä ole lopettamassa blogia, sillä kuten sanottu, nautin tästä todella paljon, mutta en myöskään halua asettaa itselleni lisäpaineita postaustahdin suhteen. Eli blogi tulee tästä eteenpäin päivittymään säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta Instagramin puolella jatkan kuitenkin varmasti aktiivisempaa menoa. 

Kiitos siis kesä 2020. Et ollut se kesä, jonka näin ja kuvittelin mielessäni, mutta siitä huolimatta olit oikein onnistunut ja opetit mut kuuntelemaan itseäni ja jaksamistani. Opetit myös ymmärtämään, että asioita ei aina tarvitse jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin ihan vain sen takia että "näin on tehty aina ennenkin". 

I tried to put more effort into this blog and my Instagram than I have probably ever before. Technically, when I didn't have much else to fill my days with, I had time, energy and passion to work on my social channels more. However, now I realise that that has also taken its toll in a way, no matter how greatly I enjoy all of this. I've been creating content for my blog actively and consistently three times a week for multiple years now, keeping up the same pace all throughout my studies. And the early summer job search period. Alongside this blog, I've been publishing content on Instagram, being even more active and consistent on that side. It goes without saying that I really would not have kept up with the active and consistent uploading if it didn't fill me with so much joy. However, now with a new life stage and everyday routines starting, I've come to the conclusion that I maybe need a little break from the blog. I want to see how everything starts and goes with my internship first, and then what else I have time and energy for on top of that. I'm by no means quitting blogging because as mentioned, this is something I really enjoy doing. But I also don't want to put extra pressure on myself with setting a certain amount of posts I need to get published in a week. So from now on the blog will be updated a bit more infrequently, but the more active publishing will be continuing over on Instagram. 

So thank you summer 2020. You were not the summer I planned and envisioned in my head, but despite that you were a good one and taught me to listen to myself better. You also taught me to understand that I don't always need to continue doing something just because 'that's how I've always done'. 

Find Me:

Bloglovin, Instagram, Facebook, Twitter, Pinterest, YouTube, theblogjungle, blogit.fi

A Birthday to Remember & Quarantine Thoughts

Mulla tulee sunnuntaina mittariin 24 vuotta, ja vaikkei mitään sen kummempia suunnitelmia päivälle koskaan ollutkaan, niin täytyy sanoa että karanteenisynttärit ei kyllä todellakaan käynyt mielessä. Mutta karanteenisynttärit on siis sunnuntaina luvassa, eli tiedossa on ainakin lisää rentoa kotona hengailua. Onneksi sentään brunssin voi helposti järjestää myös kotioloissa, ja ollaankin suunniteltu itse valmistettu sunnuntaibrunssi koko perheen voimin mun synttäreiden kunniaksi. Mun 24-vuotispäivä tuleekin siis varmasti olemaan ikimuistoinen, tosin ehkä hieman eri syystä kuin synttärit yleensä.

I'm turning 24 on Sunday, and although I never had any specific plans for the day, I have to admit that a quarantine birthday was something I never thought I'd have. But that's exactly what's going to happen on Sunday, so at least more chilling at home is in the plans. Luckily a birthday brunch can also be had at home, and we've planned a homemade Sunday brunch with the whole family to celebrate my birthday. I'm sure my 24th birthday will be one to remember, but for a whole different reason than birthdays usually are. 



Karanteenia on nyt viikko takanapäin, ja yleisesti ottaen oon kyllä sopeutunut tilanteeseen ihan hyvin. Normaaleissa olosuhteissa oon just se tyyppi, jota alkaa ahdistaa tekemättömyys ja neljän seinän sisällä jumissa oleminen, ja aluksi vähän pelkäsinkin että mitähän tästä oikein tulee. Mutta veikkaan että nyt kun ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin pysytellä kotona, niin oon sopeutunut tilanteeseen yllättävän hyvin enkä vielä ainakaan ole kokenut ahdistusta tai sellaista tietynlaista vankina olemisen tunnetta. Toki kun opinnot rullaa edelleen etänä ja kandinkin deadline lähestyy uhkaavaa vauhtia, niin tekemisestä ei todellakaan ole ollut puutetta eikä tylsyys ole ehtinyt iskemään. Oonkin tämän viikon aikana monesti ajatellut, että erityisesti juuri nyt oon kiitollinen siitä että mulla on edelleen opinnot käynnissä ja bloginkin kanssa riittää tekemistä, ja mun fiilis koko karanteenista voisi olla täysin erilainen jos pitäisi keksimällä keksiä itselleen tekemistä. Ja opiskelun ja blogin oheen voi vielä lisätä töiden ja asunnon etsimisen. Eli ei, täällä ei ole katsottu Netflixiä yhtään sen enempää kuin normaalistikaan, jääty koukkuun TikTok-videoihin tai osallistuttu yhteenkään insta-liveen.

It's now been a week of quarantine for me, and generally speaking I've adapted to the situation quite well. In normal circumstances I'm that person that hates being trapped inside and not having anything to do, and I was initially actually quite scared of what this quarantine would do for my mental health. But I suppose that because I have no choice but to stay at home just now, I've actually managed okay and at least so far I'm not feeling anxious about the situation. Of course I still have my studies going on that I'm doing remotely and my dissertation deadline is looming closer day by day, so I have not had issues of being bored or not having anything to do. During this week I've often though that right now I'm actually really happy about the fact that I've still got my studies and this blog to work on, and I guess I would see this whole quarantine in a totally different light if I had to consciously figure out things to do with all this time. And alongside studying and blogging, there's also searching for jobs and apartments. So no, I've not spent more time on Netflix than I usually would, gotten addicted to TikTok, nor have I taken part in any insta live sessions.



Opintojen ja blogin lisäksi oon tämän viikon aikana oppinut arvostamaan niitä elämän pieniä juttuja jotka yleensä otetaan itsestäänselvyytenä ihan uudella tavalla. Esimerkiksi kaupassa käynti ja se että sieltä kaupasta löytyy kaikki mitä sieltä on lähtenyt hakemaankin. Mä oikeasti nautin kaupassa käymisestä, ja muutamaan kertaan nyt viikon aikana oonkin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi kaupassakävijäksi kunnes oon muistanut että "ai niin, enpäs mä voikaan lähteä". Karanteenin loppumista juhlistan siis varmaan lähtemällä ruokakauppaan hahah! :D Mutta vaikka karanteeni tosiaan viikon päästä loppuukin ja saan liikkua taas vapaammin julkisilla paikoilla, niin tietysti kotoilu jatkuu edelleen jotta omalta osaltani jatkan edelleen viruksen levittämisen ehkäisyä ja niin riskiryhmien kuin Suomen terveydenhuollon kantokyvynkin suojelua.

Alongside studies and blogging, this week has made me appreciate those little things that I used to take for granted. Such as going grocery shopping and actually finding and being able to buy everything that's on your shopping list. I actually enjoy doing groceries, and there has been a few times during this past week when I've volunteered to go to the supermarket before realising that 'oh no wait, I'm actually not allowed to'. I'm definitely going to celebrate the end of my quarantine with a trip to the supermarket hahah! :D But although the quarantine ends in a week and I'm allowed to go to that supermarket again for example, I'm obviously going to continue spending a lot of time at home in order to continue diminishing the risk of spreading the virus for my part. And to protect people in high risk groups as well as the carrying capacity of the health services. 

Photography by Aada K., editing by Pinja K.

Miten te olette sopeutuneet tähän eristäytymiseen? Oletteko ainakin yrittäneet nauttia lisääntyneestä kotona hengailusta vai kaipaatteko jo normaalia arkea ja rutiineja? 

How have you adapted to social distancing and self isolation? Have you at least tried to enjoy the increased time spent at home, or are you already missing the normal everyday life and routines?

Find Me:

Bloglovin, Instagram, Facebook, Twitter, Pinterest, YouTube, theblogjungle, blogit.fi

Leaving Glasgow

Huh miten nopeasti tilanteet elää ja asiat muuttuu, ei voi muuta sanoa! Instagramin puolella aihetta jo sivusinkin, mutta mulle tuli tosiaan melkoinen äkkilähtö Glasgow'sta ja matkustan Suomeen jo tänään, aikalailla kaksi kuukautta aikaisemmin kuin olin alunperin suunnitellut. Tätä postausta kirjoitankin myöhään torstai-iltana lentokentältä, sillä päätin varmuuden vuoksi tulla tänne jo nyt illalla, sillä kotoa olisi kuitenkin pitänyt lähteä kolmen aikaan aamuyöstä.

Vallitsevan koronavirus-tilanteen takia meillä luonnollisesti loppui kaikki lähiopetus yliopistolla ja kaikki tulevat palautukset siirtyivät onlineen, myös kandin joka meidän piti alunperin palauttaa sekä fyysisesti että elektronisena versiona. Myös toukokuun koe vaihtui raporttiin, ja sen vuoksi mulla ei oikeastaan ollut enää mitään sen erityisempää syytä pysyä fyysisesti Glasgow'ssa, kun saan ihan yhtä hyvin hoidettua kaikki kouluhommat Suomestakin käsin ja tarkoitukseni oli joka tapauksessa palata Suomeen mahdollisimman pian opintojen päättymisen jälkeen.

Suoraan sanottuna tulen persauksen alle laittoi kuitenkin yhä kiristyvät toimenpiteet niin Suomessa kuin Iso-Britanniassakin, mikä lopulta johti siihen että tiistai-iltana paniikissa etsin lentoja, jotka buukkasin sitten lopulta nyt perjantaille. Keskiviikkoiltapäivänä sain kuulla uutisia, jotka pisti tiistailta laantuneen paniikki-moodin uudelleen päälle, ja soittelinkin jo Finnairin asiakaspalveluun tarkoituksenani siirtää lennot vielä perjantailta torstaille. En kuitenkaan päässyt linjoilla läpi ja lisätietojen saaminen lievitti paniikkia taas sen verran, että pitäydyin suosiolla näissä perjantain lennoissa.

Pari päivää meni raivokasta muuttokarsimista, -pakkausta ja -siivousta tehdessä, ja tänään iltapäivällä on tosiaan tarkoitus munkin laskeutua pysyvästi Suomeen. Muutamat muutkin ulkosuomalaiset on näyttäneet palailevan takaisin koti-Suomeen, ja itsekin liityn siis pariksi viikoksi ulkomailta palaavien karanteenikerhoon. On ollut jotenkin hurjaa nähdä Koronan vaikutukset ihan koko maailmaan, eikä kyllä olisi uskonut että oman elämän aikana näkee ja kokee jotain tällaista!

Enkä kyllä ikinä olisi osannut kuvitella tällaista lopetusta mun Glasgow-ajalle. Ei kandin palautus -kuvaa, ei juhlistamis-drinkkejä, ei viimeisiä kahvitteluja... Kaikki tapahtui jotenkin kuin pikakelauksella. En ehtinyt kunnolla näkemään ja hyvästelemään oikeastaan ketään Glasgow'n ystävistäni, enkä todellakaan ehtinyt varautumaan lähtöön itsekään. Nämä muutamat päivät onkin mennyt ihan kuin jossain sumussa, tai kuin katselisi omaa elämää ulkopuolisen silmin.

Mutta nyt ei siis muuta kuin Suomen päässä karanteeni-pesää pystyyn. Sormet ristiin etten tule hulluksi!

Oh boy how quickly things change and circumstances develop! I already touched on this over on my Instagram, but in case you missed the news on that side: I ended up having quite a flying exit from Glasgow and I'm actually travelling back home to Finland already today - pretty much exactly two months earlier than originally planned. I'm writing this post late on Thursday night from Glasgow Airport, as I decided to play it safe and come and spend the night here because I would have had to leave the house around 3am anyway. 

Because of the current Coronavirus situation, all face-to-face teaching obviously ceased and everything got moved online, also my dissertation hand in which we initially had to do online and as a hard copy. The exam that would've been in May also got swapped to a report instead, and so I didn't really have anything that would have needed me to be physically in Glasgow anymore as I can now do everything from Finland as well, and my plan was to return to Helsinki pretty much straight after that exam anyway. 

But what really got me proceeding quickly was the rapidly changing circumstances both in Finland and in the UK, which eventually lead me to panic looking for flights on Tuesday and then booking these Friday ones. On Wednesday afternoon I heard news that put me in my panic mode again and got me calling to the Finnair customer service number and try to change the flights from Friday to Thursday already. However, I didn't get through the lines and after hearing some further information my panic relieved a bit and I ended up sticking to my Friday flights anyway. 

So I've spent the last two days frantically clearing out my stuff, organising, packing, sending parcels and cleaning my room, and if all goes well I'll be landing on the Finnish mark just after 1pm UK time today. I've seen a few other Finnish expats returning due to the virus too, so I'll be joining that quarantine club. It has actually been quite surreal to see just how greatly this virus affects the whole world, and I would never have imagined that I'll be seeing and experiencing something like this during my life! 

And I also never thought I'd be leaving Glasgow like this. No 'dissertation handed in' -photo, no celebratory drinks, no last coffee dates... Everything just happened almost like on a rewind. I didn't get to properly say goodbye to any of my Glasgow friends, and I certainly didn't have time to mentally prepare for the move myself. These few days have felt like I've been walking in a fog, or as if I'm looking at my own life from a distance with the eyes of someone else. 

But now it's time to just get back to Finland and put up my little quarantine nest. Keep your fingers crossed that I'm not going to lose my mind!

Find Me:

Bloglovin, Instagram, Facebook, Twitter, Pinterest, YouTube, theblogjungle. blogit.fi

Letter to 2019

Postaus sisältää mainoslinkkejä (affiliate) // This post contains ad links (affiliate)

Vuosi 2019, olit täynnä ylä- ja alamäkiä, hyviä ja huonoja hetkiä, naurua, itkua, ja hämmennystäkin. Jokaiseen vuoteen mahtuu tietysti tunteiden kirjoa laidasta laitaan, mutta ollakseni täysin rehellinen, vuosi 2019 et ollut mitenkään ihan erityisen hyvä vaikka yksittäisiä hyviä juttuja vuoteen mahtuikin.

2019, you were full of ups and downs, good moments and bad moments, laughter, crying, and confusion even. Every year is filled with all kinds of different emotions from one end of spectrum to the other, but to be perfectly honest you, 2019, were not particularly good although there were some good moments in the mix. 

Erityisesti alkupuolisko sinusta oli nihkeää aikaa. Henkilökohtaisen elämän myllerrykset aiheutti toistuvaa hämmennystä, turhautumista ja ärtymystäkin. Kesän työnhakuongelmat aiheutti lisää stressiä, ärtymystä, sekä epäonnistumisen ja itseluottamuksen puuttumisen fiiliksiä. Koko kesä menikin vähän kuin sumussa, enkä moneen kuukauteen viettänyt useampaa kuin muutamaa yötä saman katon alla, mikä pääsikin itse asiassa yllättämään mut uuvuttavuudellaan.

Especially the first half of you was a bit of a struggle. There were some big changes happening in my personal life which lead to constant confusion, frustration and annoyance even. The job struggles of summer caused even more stress, anxiety, irritation, as well as feelings of failure and lack of self confidence. The whole summer went a little bit like in a fog, and for a few months I didn't spend more than a few nights at one place which towards the end of the summer period surprised me with how exhausting it actually was.

New Look coat // Topshop blazer // H&M jeans // Vagabond shoes

Shop the Look

Syksy tuli ja sen myötä viimeinen vuosi yliopistolla. Vaikka päivät oli pitkiä, tehtävää oli ja on edelleen paljon, ja arki oli tylsän tavallista päivästä toiseen, oli syksy kuitenkin ehkä helpompi kuin olin ajatellut sen olevan. Ehkä osasin hallita aikaani tehokkaammin tai organisoida elämäni paremmin, mutta missään vaiheessa ei oikeastaan tullut sellaista ylitsepääsemättömyyden tunnetta loputtomalta tuntuvan to do -listan suhteen, kuin mikä tuli vaikkapa vuosi sitten kolmannen opintovuoden syksyn loppupuolella.

Then came autumn, and with that my final year at uni. Although the days were long, there was and is loads to do, and the everyday life was boringly ordinary day in day out, the past autumn was still actually a little bit easier than I thought it would be. Maybe I was just better at managing my time or organising my life, but there never was a point when I would have felt like it's all too overwhelming or that I would never manage to handle everything on my to do list, which is how I was feeling towards the end of the autumn of last year. 



Olit myös melkoisen rasittava mitä tulee erinäisiin pieniin terveyteen liittyviin juttuihin. Kerrankin onnistuin välttämään koulujen alun jälkeisen syysflunssan kokonaan, mutta jotain pientä ärsyttävää krenkkaa tuntui olevan ihan koko ajan. Keväällä se oli nilkka joka turposi taas kirjaimellisesti jalkapalloksi eikä käveleminen onnistunut nilkuttamatta taas muutamaan viikkoon, kesällä puolestaan huuleen ilmestyi ihmeellinen patti joka komeilee siinä edelleen ja suurenee ja pienenee ihan oman fiiliksensä mukaan. Nyt syksyllä ja talvella puolestaan olen kärsinyt voimakkaista nenäverenvuodoista kovemmin ja useammin kuin pitkään pitkään aikaan. Nenäverenvuodot eivät ole olleet näin voimakkaita ja tapahtuneet yhtä usein sitten lapsuuden.

You were also pretty frustrating and annoying when it comes to different kinds of little health related things. For once I actually managed to avoid the flu that seems to hit everyone as soon as the schools start back again, but otherwise there was constantly something going on so that I wasn't feeling 100%. In the spring it was my ankle again that was swollen and sore and left me limping for a good few weeks, and in the summer I was faced with a weird bump on my lip that came out of the blue and still hasn't left, growing and shrinking in size as it pleases. And now in the autumn and winter I've been suffering from heavier and more frequent nose bleeds than in a long long time. The last time I remember my nose bleeds having been like this was when I was a child. 

Photography by Eetu K., editing by Pinja K.

Vaikka et tosiaan ollut sieltä vuosien parhaimmasta päästä, mahtui 12 kuukauteesi myös paljon hyvää. Hetkiä ystävien ja perheen kanssa, lyhyt kesälomareissu Nizzaan, uusien ihmisten tapaamista, ja myös omia pieniä henkilökohtaisia voittoja.

Et ollut mulle ehkä niin hyvä kuin edeltäjäsi, mutta opetit mulle kuitenkin paljon niin itsestäni kuin ihmisistä ympärillänikin. Oon kuitenkin valmis sanomaan sulle heipat ja ottamaan seuraajasi vastaan avosylin. Mulla on nimittäin sellainen fiilis, että vuosi 2020 tulee olemaan ikimuistoinen - tällä kertaa toivottavasti positiivisella tavalla!

But although you were not exactly the best year I've ever had, the 12 months you consisted of were filled with lots of good things too. Moments with friends and family, a quick summer weekend trip to Nice, meeting new people and also personal little wins.

You were not as good to me as the year before you, but you still taught me a lot about myself as well as of the people around me. However, I'm more than ready to say goodbye to you and embrace the year that's following you. I've got a feeling that 2020 will be an unforgettable one - and hopefully in a positive sense this time!

Find Me:

Bloglovin, Instagram, Facebook, Twitter, Pinterest, YouTube, theblogjungle, blogit.fi